Chapter 4
Näin mä huusin myrskyn halki, vaan ei kenkään kuunnellut, meri heikon äänen voitti, vahvemmin en jaksanut; riita jatkuu, haaksi huojuu, aallot lyö jo kannellen -- silloin herään@@@@Enkä tiedä, kuinka käynee kansallen.
_Syyskuulla v._ 1893.
KANSALLENI.
Kas tässä kättä, kansani, sä joukko tarmokas! Sun kanssas tahdon toimia ja kuolla puolestas, jos ai'ot pelkäämättä vain sä käydä taistohon, ja luoda silmäs vapauteen ja hengen valohon.
Ei nykyai'an sortaja voi saada laulajaa, sen kunnian saa sorrettu ja oikeus sen saa -- ja jalo hän, ken kansoaan vain hiukan auttaa voi: hänelle suista satojen myös siunausta soi.
Eloni nuoren innolla mä liityn kansahain, sen verta on mun suonissain, sen henki rinnassain, ja minkä sain, sen korkoineen mä antaa tahtoisin -- ja työhön, valoon, kuntohon mä aina luottaisin.
Sä pieneks kansaks mainitaan; se totta lieneekin. Vaan oikeudenpa elämään on saanut pieninkin, ja jos on voimaa hengen vain ja lakiin luottamus, niin vie se vihdoin voittohon; mut kuoloon turmelus.
Ja voitto hengen, oikeuden se kaunihimpi on kuin se, min tuottaa kanuunat ja ruuti sauhuton; mut kaunis tää jos palkka on, yks keinokin on vaan: vain kansan yksimielisyys on turva Suomenmaan.
Kun seisomme kuin yksi mies, mi turma tulleekin, niin toisten toivo, luottamus suo voimaa kullekkin, ja lientynyt jos onkin nyt maan taivas pilvehen, niin poistuvathan pilvetkin perästä myrskyjen.
Perästä myrskyn, ukkosen saa taaskin kaunis sää, taas luojan taivas seijastuu ja päivä lämmittää. Siis luota, Suomi, oikeutees ja turvaa toivohon, näät kansa ilman toivoa on kypsi kuolohon.
Ei elämää se ansaitse, ken raukaks raukenee, vaan joka tuulet, tuiskusäät päin määrää taistelee; ja määrähäsi varmaankin on valo ainoo tie, se saata keskeen korpien, se sydänmaille vie.
Näin turvaks maasi voiman luot sä itsetietoisen, näin joka mies on sankari ja voittos ikuinen; ja joukkos, vaikka pienikin kuin Kreikan aikoinaan, se torjuu tuiskut tundrojen ja suojaa Suomenmaan.
Mä lailla Kreikan Tyrtaion jos voisin laulaa vain, niin tulta, voimaa laulaisin mä kunnon kansahain: Mä muiden eellä astuisin kuin airut taistelun: "Tuo jalo joukko jäljessäin, se onpi kansa mun!"
Vaan ylös, veljet, toimintaan, nous niinkuin yksi mies! Saa, kansa, Sammon taontaan ja leimuun tiedon lies! Sun olkoon oikeus oppaasi ja vapaus valkamas -- vaan pimeyteen jos peräydyt, on kuolo palkkanas.
Mut kuolla pois et voi, et saa: sä liian nuori oot; sä vielä työssä tarvitaan, vain vanhat poistukoot! Ja vapauttas jos vainotaan, sull' aina tieto on: sun hengen voimaas lannistaa on nyt jo -- mahdoton!
1891.
JUHLARUNO.
Keväinen hellä henkäys sai taaskin Suomehemme, keväisen päivän paahtehet vei peitot järviemme, vei järven jäät ja nietokset ja nurmen nukan nosti, ja inhan talven irnusäät ja tuiskut tuimat kosti.
Kuin kasvot nuoren morsion nyt Suomen luonto loistaa ja raitis kevät-tuulahdus pois talvimielen poistaa; taas lehvii lehdot, lepikot, ja tummui korven kuusi ja tuomen tertut tuoksahtaa ja päivyt on kuin uusi.
Sen paiste yhä kirkastuu ja heltyy helteheksi ja taivon sini tummentuu ja lauhtuu lämpöiseksi, ja heinän hennot helpehet jo kiertyy kuorestansa niin arkaillen kuin epäilis ne jättää piiloansa.
Taas nousee kummun kukkaset kuin nousis kilpasilla ja metsän laajan laulajat taas leijaa taivahilla, ne viettää nekin lennossaan nyt laulujuhliansa, ne kistaa nekin keskenään nyt sulosoitollansa.
Ne laulaa ilmi ilojaan, kun kevät vihdoin koitti ja keväthellä heltehyt kun takatalven voitti, nuo sirkku-raukat riemuitsee, ne laulaa toivehilta: kai Luoja heidät huolestaa ja suojaa huuhkajilta.
Ja luonto, äsken uinuva kuin impi unelmissaan, se puhtoisena havahtuu nyt neitsytaatoksistaan, ja kastehelmet heinikon ne välkkyy päivää vasten kuin kirkkaat riemun kyyneleet vain silmiss' autuasten.
Nuo sinitaivon sirkkuset ne tenholaulullansa tään luonnon, äsken uinaavan, havautti unestansa -- ja keväthelle hellittää ja nuojuu nuori heinä ja kevätkeijuin toivehet soi soiton säveleinä.
Veisti vanha Väinämöinen, lau'isti suvannon sulho hau'inluusta soittoneuvon, kalanluusta kanteloisen itselle ajankuluksi, kansallensa koetteheksi. Kun oli soitto suorittuna, valmihina vaskikieli, käski nuoret, käski vanhat, käski keskinkertaisetki soittamahan soitintansa, tuota ruotaista romua. Soitti siinä nuoret, vanhat, soitti pii'at, soitti poi'at, vaan ei soitto sointununna, laulu laululle tehonnut: kielet kierohon kävivät, jouhet parkuivat pahasti, ääni kaikui karkeasti, soitto julmasti sorisi.
Sokea sopessa nukkui, ukko vanha uunin päällä; urahti unisijalta, nurahutti nurkastansa: "Heretkätte, heittäkätte, luokatte, lopettakatte! -- Jos ei soitto Suomen kansan vasta vaikuta paremmin eikä hellemmin helise taikka uuvuta unehen, maku'usen maanittele, niin vetehen viska'otte, aaltoihin upotta'otte".
Siitä vanha Väinämöinen, laulaja i'än ikuinen, itse otti ontelonsa, hau'inruotaisen romunsa; alkoi soitella somasti kajahella kaunihisti, itkulle inehmot työnsi. Ei ollut sitä urosta, eikä miestä naisellista, ollut ei miestä, eikä naista eikä kassan kantajata, kellen ei itkuksi käynyt, kenen ei sy'äntä sulanut soitanto sulan urohon, vienot virret Väinämöisen.
Näin on ennen soitettihin, soitettihin, laulettihin, kun oli ihanat ai'at, lapsen ai'at armahaiset; kuuhut kultasi kujamme, pirttipalkit päivänpaiste, vesillä venoset sousi, mailla karrit kieritteli.
Eipäs kuulunut konetta, halonsyöjän sylkytystä eikä vihlonut sydäntä veturin vihaiset äänet näillä Pohjolan perillä, Suomen mailla mairehilla.
Nytp' on tullut toinen aika aika toiminnan totisen; nyt on päivä pilvilöissä, liennyksissä luojan taivas, kaakossa kamala lonka, halju hattara idässä. Nyt on vuoro Väinämöisen, lauluniekan laihemmankin vuoro torvin toitotella, soitella sotaisin äänin, jotta untelot eläjät, suosijat suloisen soiton, saisi sitkaimen vetohon, va'on pitkän pientarelle; ehtis maahan siemenkylvö, touko henkinen itäisi, josta nousis nuori vilja, oras hento heilimöisi, ennen kaakon kalmatuulta, hallan harmajan tuloa.
18/6 1891.
EN JOUDA, EN JOUDA!
I.
Rusotaivaalla hohtavi purppurapilvet ja päivyt jo maireena mailleen käy, ja luonto on kaunis ja kukkaset tuoksuu ja taivaalla myrskyn ei merkkiä käy.
Mut sorean Suomeni valtiotaivas se lientyy, lientyy ja pilveilee -- en ehdi mä nauttia leikistä luonnon, mun kansani kallein kyyneilee.
Ja leivonen, kaivattu kumppali ennen, nyt pyydän mä, koito, sun vaikenemaan: mun kanteloraukka ei riemua siedä, se kansani kanssa nyt itkee vaan.
Myös tummain silmies tulten säihkyt, ne näin minä kyllä, mun impyein, ja rintaan mullakin leimahti liekki, sun toivoni morsiameksi jo tein.
Mut impeni armas ja viehkeä-huuli, sun jouda en ruusujas suutelemaan, mun kansani kallis ja murhekas maani ne kutsuvat työhön ja taistelemaan.
II.
"Oi poikani, heittäös työsi jo pois, jo ammoin on saapunut yö, pian koittavi taivaalla huomenkoi -- tuo valvonta voimasi syö!"
Oi äitini armas ja kultaisin, et nyt mua työstäni saa -- en jouda, en jouda mä uinailuun: kun vaarassa häilyvi maa.
"Oi, lapseni, nuorihan vielä sä oot, mitä työsi se hyödyttäis? On kansalla valvojat vanhemmat -- kuka kuntosi ymmärtäis?"
Voi äitini kallis ja kultaisin, mua vaativi velvollisuus! Mitä siitä, jos nauravat harmaapäät, mun puolella polvi on uus.
Minä nuoria kutsun ja innostan, kunis kaikki he valveutuu -- ja halpa se varmaan itse on, joka tointani halveksuu.
"Oi, poikani, kaunista kaikki on tuo, mut ken sitä huomaa, ken? Kuka kumma sun vaivasi palkitsee? Vain kuolema kostaa sen".
Voi äitini hellä ja herttainen, mitä palkkoa pyytäisin? Kun kansani kallihin säilyis vain, minä riemuiten poistuisin.
En vaadi mä valtoa ylhäisten, en kultia rikkaiden; mun palkkani kansani onni on vaan sekä henkiset he'elmät sen.
Niin, äitini hellin ja herttaisin: ikä ihmisen lyhkänen on. En jouda, en jouda mä uinailuun, mun täytyvi taistelohon.
"Voi, lapseni nuori ja kalpea, voi, sinun intosi oivallan -- ja Luoja sun toimesi siunatkoon ja vieköhön huolet maan!"
_Suursaaressa_ 9/8 1891.
MAISTERI-KEKKERIT.
Oli sauhua huone täynnä kuin taistelukentällä vaan ja pöydällä pulloja seisoi kuin kannokko kaskesmaan, yli-ympäri sikarin päitä sekä tahroja liköörin -- kas semmoiselta se näytti ilokestissä maisterin.
Hän itse on hienoin herra ja silkistä rinnukset, nenäkakkulat kallihit yllä ja korkeat kaulukset: Hän onkin syntyä suurta ja pappa on arvokas mies ja rikkaita on hän myöskin, -- niin ainakin ihmiset ties.
Ja nyt hän on maisteri vihdoin, siis viisas ja oppinut on, muka nyt ovat aseet valmiit elon tuimaan taistelohon -- siis juoskoon hurmaava juoma ja pyöriös taivas ja maa, toki sentään maisterimiessä vapauttaan nautti saa!
"Hoi, kyyppari, pullosi poista! Tähän samppanjaas sinä tuo, kovin käynyt on äitelääksi ijankaikkinen 'munkkisi' vuo! Hei, kumppalit, pohjaan maljat, niin saadahan samppanjaa, se se silmiä kirkastuttaa ja mieliä kannustaa".
Näin reuhasi maisteri nuori ja kuorossa huusivat muut: "Jano juuri ei meillä nyt liene, vaan voipihan huuhtoa suut!" -- Niin olikin sauhua syöty! Kovin karvaita sikaarit! Oli äänissä karkea kaiku ja paineessa tenoorit.
Mut samppanjaa kun saatiin, pian kaikki jo miehistyi, taas silmihin tuikahti tulta ja mielet jo virkistyi: jo on joukkio soittoa vailla, joku kieliä koskettaa, ja toiset ne huojuen säistää ja laulua hoilottaa.
Yks sentään nurkkahan tuonne on hiipinyt hiljakseen, hän tuskin on tilkkoa juonut, enin istunut itsekseen: tuli maalta hän tuonoin vasta, ylioppilas nuori hän on, sukulaisena maisterin tänne pääs seurahan hienoston.
Ujo tottunut kansanlapsi ei mielen teeskentelyyn, hän seurassa vanhempainkin voi vaipua mietiskelyyn; ja hälle kun vahtova malja nyt tuodaan samppanjaa, niin luotaan maljan hän lykkää ja vitkaan virkahtaa:
"Ei, serkkuni, tuota mä juomaa en sentään koskaan jois! Ken on kansoa köyhää nähnyt, sitä varmaan juoda ei vois! Hyvät herrat, te tiedätte kaikki: kato kansalta viljat vei ja kun toisilta leipää puuttuu, niin moisia juoda ei".
Sai tulta jo lempeä silmä ja äänikin kirkastui ja hän nääntyvät joukot muisti ja muistohon vilkastui: hän näki nuo kalpeat kasvot, lapsjoukkion kerjäävän, näki ryysyiset, surkeat äidit vilun kourissa kylmävän.
Hänen mielensä kauas karkaa, ei herroja näitä hän nää: on nälkähän nääntyvä joukko hänen silmissä seurue tää, tuo sauhu on kalman usmaa ja ruumiita pullot nuo ja juoma on Tuonelan vettä, on musta ja katkera vuo.
Miten onkin hän tänne tullut, mihin kuulua ei hän voi! Mikä tylsytti tunteet hältä, kun hänkin jo mässäten joi? "Ei, ei! pois täältä mä tahdon, pois kansani kurjan luo, sen vaivat ja näljät mä kannan, kunis kuolema lohtua suo.
Hyvät herrat, mun lähteä täytyy, mua kutsuvi velvollisuus! Tähän seuraan en minä kuulu, sen vieras on kansallisuus: minä kaukana korvessa synnyin, katovuodet ja hallat mä näin, ilojuoma ei maistu mulle, nämä muistot on mielessäin.
Te kaupungin herroja ootte, on vierasta kansa ja maa, ja vastaisuus sekä lapsuus teill' lietona kangastaa; mut korpien keskeen käykää! Se samppanjakaihonne vie, minä vast' olen tullunna sieltä ja sinne on taas mun tie".
Ja hän toisihin riemuten katsoi kuin lausunut heille hän ois: miks ette te kanssani seuraa, sehän kaunista kulkua ois! Hänen silmässä kyynelet kiilsi, vapis ääni ja sylkytti syön -- ja hän hattunsa äkkiä tempas ja peittohon poistui yön.
Hänen mentyä kotvasen aikaa oli huoneessa hiljaisuus: ei koskenut maljaan kenkään. Nous rintahan käskijä uus: sun kansasi nälkään nääntyy, sinä samppanjaa vain juot! Omatunto sun palkitseisi, jos heille sä summan suot.
Oli raskasta huoneen ilma, oli hilpeys häipynyt pois, kuka tiesi jo kuin olis käynyt, jos muudan ei huutanut ois: "mitä hittoja istutte siinä kuin kirkossa istuttais, hei, maisteri! Maljasi pohjaan! Ja sitte jos laulettais!"
Ja taas sai samppanja armon, lasit korkeat kilkahtaa ja muutama soitinta soittaa, muut laulua kangertaa: ylimielinen maisteriparvi ilonhetkeä viettää nyt, ei tahdo se nälkää muistaa, sen tunne on tylsistynyt.
Vaan äskeinen hilpeä mieli se seurasta poistunut on; ei tullunna entinen tuuli, jos juomia tulvatkohon -- Mikä kumma se mieliä vaivas? Miks samppanja maistunut ei? Tuo poikako jaarittelullaan janon maisterijoukolta vei?
1891.
KUUSI KALLIOLLA.
Noin pystynä päin sinitaivasta kun nostat sä uljaan pääsi, niin luulisi, että jo taimesta sun Luojasi vapaaks sääsi, ja että sä vehmahan maaperän sait, jost' ilman vaivoja ruokasi hait.
Mut kallion kylmänpä kyljestä sun kukkea kruunusi nousi ja tuulien touhussa myrskyllä sun latvasi laulaen sousi, mut runkosi vankka se taipunut ei, jos lehväsen tuulis-pääkin vei.
Kun luottavan tyyneenä eessäni mun tuoss' seisot kuin koskessa paasi, teen aatoksissani vertailun: jos tuo olis viljelys maasi! Sen juuret ne kansasi sielussa ois, vaan latva se vapaana soutaa vois.
VUODEN VAIHTEELLA.
Kuin sokean silmästä kyynel vaan on ikuisuudesta vuosi: mä kyllähän kyynelet vierivän nään ja aavistamaan ne saattavat syntymälähdettään -- mut sielun pohjan ja syvyyden, ne peittävi terhene ijäinen.
Kun saituri ahnein aarteitaan vain ihmissilmiltä vahtii, niin salaisuuttahan ikuisuus. Ei viisainkaan voi lausua, mimmoinen vuosi on uus; vain henkemme silmähän kangastaa tuo kumma ja verhottu kaukaismaa.
Soi tornista torvet jo keskeen yön, ne uudelle vuodelle soittaa; oi, jospa ne kansani valveuttais, niin aljetun työn myös henkinen kylväjä päättää sais; ja vaikkapa hallakin viljat vei, niin Suomeni sentään sortuis ei.
SYKSYINEN MIELIALA.
Syystuntu luonnossa ja taivas valju, ja kukat kuolleet, lehdet kellertää, ei tunnu tuuli, kylm' on luonnon silmä, ja veden pinta tuskin värähtää.
On luonto tyyni, tyyni tunteettuutta, tai ehkä uinuu sopusointuaan tai väsyi luomaan ja nyt voimaa uutta tuoss' imee ikuisista vuoksistaan.
On tyyntä kaikki, rauhan päivä loistaa valjulta laelta sinitaivasten -- miks sitten tuulispäänä tunne riehuis, kai syyt' on kerran kuolla myöskin sen?
Niin ootkin tyyni taas, sä sydän raukka, ett' oikein pelkään saavas talven jään; tyhjyyden syvää rauhaako se lienee tai liekö tyyntä eellä myrskysään?
1891.
NIIN HERKKÄ KUIN HAAVAN LEHTI.
Niin herkkä kuin haavan lehti on tuulien suukkosille, niin herkkä ja altis on mieleni mun myös tuntehen tuulosille.
Niin täynnä kuin syys-yön taivas on tähtien kehriä noita, niin täysi ja kirjava sydämeni mun utuheikkoja on unelmoita.
Kuin pyörivi pyörteessä kaarna, ei nielua virran se vältä -- niin maailman pyörteessä häilyn mä myös, en kuilua kuoleman vältä.
1893.
TALVITUNNELMA.
Haihtuu riemu, vaihtuu onni, hukkuu usko, luottamus, kuluu kulta, pettää toivo, kuihtuu kaunein kukoistus.
Sammuu tähti, lientyy taivas, kuivuu lähteen suonikin, taltuu tuuli, voipuu aatos, päättyy päivyt valoisin.
Katoovaist' on kaikki täällä, suoltuu vyyhti elämän. Miks mä muista poikkeus oisin? Luonto täyttää tehtävän.
Tullos siis, sä rauhan neiti, kylvä lunta sydämmeen, tyynnä niinkuin talven luonto käyn sun syliis ikuiseen.
VÄSYKSISSÄ.
Nuor' oisinko minäkin ollut, tuli-intoa uhkuillut ja toiveinko rintani tuorein ois kerran se kohoillut?
Ja aiturin laillako aatos myös mittasi taivaat ja maat, ja raivosi sortoa vastaan -- miss' ajat on tarmokkaat?
Olen riemuinnutko mä myöskin kuin lapsonen mieleltäin jako mull' oli puhtahat tunteet sekä hellyyttä sy'ämessäin?
Minä myöskinkö kerran lemmin ihanaisinta immyttä maan, hänen suutelin ruusuista suuta ja untuvaposkiaan?
Tavottaissani taivahan kaarta olen uupunut voimiltain, minä hulluhan autuutta hourin, utuhienoa onnea hain.
Elo särmäkäs, karkeasyinen vei haavehet hienoiset, peräpohjolan tunturituulet hyys tuntehet terheniset.
Iva ilkeä turmeli mielen, kun pilkaksi kaikki se löi -- elon nautinto hengetön, ontto poven surkean-tyhjäksi söi.
Mihin sai multa herttahat hetket, sitä, koito, mä tiedä en -- pian onko jo aikani tullut, kuinka saisin mä tietää sen?
Nuor' oisinko minäkin ollut? näin olleeni ilmoitetaan, mut totta se ei toki liene -- kai unta on ollut se vaan!
MÄ OLEN KUIN SIIPEHEN AMMUTTU LINTU.
Mä olen kuin siipehen ammuttu lintu, mi toisien jälkehen pyrkiä koittaa, vaikk' kuoleman enteet jo suonissa tuntuu ja raukea velttous jo kohta mun voittaa.
Mä matkani suunnan ja valkaman tiedän ja sinne mun toivoni vain halajaapi, mut kohtalon nuoli mun siipeeni sattui, se lentoni vauhtia vaimentaapi.
Siks olen kuin siipehen ammuttu lintu ja toisien rinnalla riehua koitan, vaan heikko jos onkin jo siipeni lyönti, niin toivon mä sentään: mä kohtalon voitan.
_Syysyönä_ 1892.
ONNENSA KUKKULOILLA.
Hän on mun, hän on mun, minun ainoastaan, sen kuiskasi mulle hän vasta. Miten voisin mä hillitä mieltäni siis -- en huoli mä maailmasta.
Viis veisaan mä siitä, jos köyhä mä oon ja jos leipäni maailmalla; hän on mun, hän on mun! sen tiedän mä vain, mun ainoan taivas-alla.
Salatieto se sentään vielä nyt ois, sitä sulle en juoruta saisi -- mut onneni viesti jo tahdottain yli huulteni huilata taisi.
Ja tietköhön vain koko maailma sen, minä voittajan käynnillä kuljen: hän on mun, hän on mun, minun ainoastaan, minä vain hänet syliini suljen.
Minä vain olen häntä nyt suudellut -- sekä äitinsä aamuin ja illoin -- ihan suulle mä suutelin, kerran vain, voi, kuinka hän purppusi silloin!
Hän on puhdas kuin pulmunen päivällään ja tuntehen lämpöä täynnä -- lie tuttukin sulle hän ennaltaan, jok' on koulut ja kaikki jo käynnä.
Mitä tässä mä sentään kerrankaan, tuhat vuottahan kertoa voisin. Sinä voitkin jo onnea toivottaa! Myös sulle mä semmoisen soisin.
1892.
NIIN USKOLLISNA KUIN TAIVAAN TÄHDET.
Niin uskollisna kuin taivaan tähdet iäti vilkkuvat vierekkäin, niin uskollisna kuin koitto ja päivä iäti toistahan syleilee;
niin uskollisna kuin rannan ruusu valohon taipuvi kaihossaan, niin uskollisna kuin aalloton lampi taivaan häiviä heijastaa;
niin uskollisna kuin ulapan kuohut iäti toistaan kaulailee ja kuolevat rannalla kalliohautaan ja pitkään suukkoon ja syleilyyn --
Niin uskollisna, oi sulhoni sorja, sun kanssasi elämän aallokon käyn, sun tauttasi yksin mä elää tahdon ja kuolla sun kuumahan suudelmaan.
HÄN.
Hän iloinen oli kuin talveton toivo ja hellä kuin äitini armahan suukko, oli raitis kuin keväimen tuoksuva ruusu, oli kaunis kuin pilvetön päivyen nousu, tuhat-ilmeinen kuni sielukas silmä ja puhdas kuin unelma uinuvan lapsen -- suvituulosen lailla hän luokseni leijas ja kaikosi pois kuni vuoristokaiku.
VASTAISEN AJAN VIENO AUERPILVI.
Vastaisen ajan vieno auerpilvi elosi huolet kaikki hunnutkoon, keväisen aamun hellin tuulenhenki unelmas untuvaiset varjelkoon?
Toiveesi hennoimmatkin helpehyiset syksyisen hallan öiltä säilyköön, kirkkaana lehdon lähteen silmän lailla sekeinen sielus taivas päilyköön!
Tunteesi nuorten aamuliljain lailla povesi puhtoisuutta tuoksukoon, keijuiset lemmen virttään viehkeintä ikuiset ajat korvaas kuiskikoon!
Jos sentään joskus otsas taivahalle osuisi pilvi, vaikka pieninkin, kesäisen hellän tuulenhengen lailla sen hiljaa, hiljaa kauas poistaisin!
KUIN LEIKKII LÄMMIN SÄDE SUVIPÄIVÄN.
Kuin leikkii lämmin säde suvipäivän kesäisen vehmaan lehdon liepehellä, niin leikkii silmäs viehkeen lämmin katse uhoten tuntees nuoren tuoreutta.
Kuin hymyy metsän ruusun raitis nuppu rusoisin huulin lempiperhollensa, niin hymyilet sä suullas hurmaavalla -- ken sitten lempiperhos olla saapi?
On kevään aika lyhyt Pohjolassa -- niin valeen kuolee ruusut kaunihimmat; iloitse, leiki siis, sä säde päivän, voi pian tielles tulla syksyn pilvet.
1893.
ET LEMPESI HAAVOJA LÄÄKITÄ VOI!
"Et lempesi haavoja lääkitä voi, älä, ystävä, koitakkaan! Kun tahdot sä polttoa jäähdyttää, sydänkirvely kiihtyy vaan.
Et lempesi muistoja haudata voi, älä, ystävä, koitakkaan! Kun luulet ne kuollehen ainaiseks, nepä hetkisen uinuu vaan".
Niin, hetken ne uinui, hetken vain, kunis, koito, mä yksin jäin: heti entistään yhä selvemmin sinut sieluni silmällä näin.
Minä näin sinun istuvan vierellään, sulosuukkosi tunsin mä myös -- ja mun hellät ja lempeät syleilyt suli suojaten ympäri vyös.
Ja silmäsi säihkyvän eessäni näin, kuten muistin ne vanhastaan ja hurmaunein sinut katsein join ja unhotin taivaan ja maan.
Ja ne viileät iltamat muistin mä taas, miten ennen me istuttiin, kun järven laineilla karkeli kuu ja me lapsina haaveiltiin.
Koti meidän se kauniiksi laitettais, talo taidetta huokuis vain -- ja aivan sä sait minut suunniltaan elontyötäni ennustain.
Minä maani ja kansani laulaisin, tämä kansa mun ymmärtäis ja kerta kun sitten mä kuolisin pois, mun työni ja maineeni jäis.
Sinä kunnian kukkuran kantaisit, jos sulhosi suureks sais -- voi, kultani kallein, ainoisin, jos vain sinut saavuttais!
Vaan nyt sinä haihtunut haave oot, joka rauhaani häiritset; miks aina sä eessäni kangastat, kun sentään sä antau et?
En lempeni haavoja lääkitä voi, en, ystävä, koitakkaan; tosin luulin jo tunteeni kuolleen pois, nepä hetkisen uinui vaan.
KUIN HUOLIVI KUUTAMON KULTAINEN VYÖ.
Kuin huolivi kuutamon kultainen vyö tuon tumman tunturi-lammen, niin valaiset mieleni mustan yön sinä hellällä vienoudellas.
Läpi kasteenhelmien hymyilee sulopäivyen koitossa ruusu, niin myös läpi lempesi kyynelten sun sielukas, sininen silmäs.
Kuin kesäisen taivahan ruskot vain läpi auerharsojen hohtaa, niin hieno ja lämpönen purppuravuo luo ruusuja poskesipäille.
Kuni vierivän virran ulpukka vain on valkea, raitis ja puhdas, niin olet, oma kultani armaisin; lumen kanssa sä kiistata taidat.
Kuin lauhkea tuulonen keväimen on tuores ja lämmin ja hellä, niin lie sinun morsius-suudelmas oi, jospa sen kohta mä saisin!
NIINKUIN MERTEN MYRSKYSÄILLÄ.
Niinkuin merten myrskysäillä laine toistaan tavoittaa, vuoroin vuoreks kuohahtaapi, vuoroin laaksoks lankeaa.
Niin mun mielein aallokossa riemut, murheet vaihtelee, suistuu milloin syksyn yöhön, milloin taivoon taistelee.
Laine suuri, lakkapäinen vaatii synkän syvänteen, valo kirkas keskipäivän luopi vahvan varjosteen.
Kun on toiveet tuiki suuret, suuri myös on pettymys -- tyynny, taltu, myrskymieli, se on sentään -- täytymys!
Heitä tultes turhat roihut, vaivu tuhkaan tunteines, pohjan viiman vilu henki jäätää sentään sydämes.
Kätke lempes liiat liekit poves pohjaan syvimpään, sinne hautaan harmahimpaan, kunne toiveet kätketään.
Sitten hauta-ristin lailla kertoo silmäs katsehet: Tässä lepää lemmen leimut, nukkuu nuoret toivehet.
Siis jos mua säälit, impi, liiku hiljaa haudallain, ettei ottais tulta tunne, jonka uneen kerran sain!
MÄ SUUTELIN HÄNTÄ JA ITKIN.
Kera kultani rantoja kuljeksin ohi kumpuen, jolla me muinoisin oli istuttu iloa lyöden.
Tähän jäimme ... ja kumpikin vai'ettiin, suviaikojen riemuja muisteltiin.
Allani peilinä päilysi lampi, ylläni siintävä kuulteli taivas, eessäni karkeli lämpöinen auer ja vierellä impeni istui.
Mä onneni muistoja ääneti nautin ja silmillä armahan silmiä etsin -- vaan silloinpa nurmella rakkaan kummun nään orvokin suuren ja kalpeen.
"Miks lie tuo kukkanen kalpea vallan? Kai Luoja sen siintävän kauniiksi loi?"
"Siks' että sun vuoksesi vuosia itkein mä nurmikon kukkaset kyynelin kastoin, siks onpi se suuri ja kalvas".
Näin kuiskasi impeni, orvokki raukka; nyt näin: oli poskien ruususet poissa.
Jo haikeat moittehet rinnassa kuulin: mun vuoksi on kukkani kuihtunut täällä! Mä suutelin häntä ja itkin.
1893.
ÄITINI SILMÄT.
Kuin uinuin lassa mä kehdossani, näin taivahan tähtyet vuoteeltain -- mut kirkkaampina kuin tähtönen koin ain' ylläni valvovan nähdä mä voin oman äitini armahat silmät.
Nyt tultua neitojen maailmaan tuhansittain tähtiä kohdata saan, sinerväistäpä kaksoistähteä vain niin hellää ja vienoa turhaan hain kuin armahan äitini silmät.
1892.
"VIATTOMUUDEN UNI".
(E. Vikströmin veistosta katsellessa).
On silmäkulmillas ja poskipäilläs ihanan puhdas ilme, viaton ja ohimoillas väikkyy tunnon rauha ja unes kyyhkyn unta myöskin on.
Niin uinut tuossa kuin on pulmut puhdas, min likimaill' ei haukkaa, huuhkajaa; hyveiden henget valvoo vuotehellas, ne pilvet turman kauas tuulottaa.
Sees niin kuin silmäs, uneen ummistaunut, sun ylläs elon taivas kaareilee, ja unessas kai päivän paistehessa keväisen lehdon keijut kisailee.