Part 4

_Tuuterkaivenius_ (syrjään). Olisiko tuo yksi minun jälkiheimoani, joku Tuuterkaivenius nuorempi! -- se näyttää hirveän näköiselle! (kovasti). Suokaa anteeksi pitkämatkaiselle vieraalle, vaan teidän nimenne on Tuuterkaivenius, ja minun sydämeni sykkää kaksinkertaisella väkevyydellä tämän ohessa. Te kannatte loistavata nimeä!

_Tuuterkaivenius nuorempi_. Mitä loistavata nimeä?

_Tuuterkaivenius_. Olli Tuuterkaiveniuksen nimeä, jonka kyllä tiedätte.

_Tuuterkaivenius nuorempi_. Oletteko te kuulleet puhuttavan Olli Tuuterkaiveniuksesta?

_Tuuterkaivenius_. Kuka ei olisi sitä kuullut? kuka ei tuntisi sen miehen nimeä, joka oli suurin muinaisuuksien tutkija ja muinaisjätteiden kerääjä aikoinansa.

_Tuuterkaivenius nuorempi_ (hymyillen). Semmoinenko se oli? Te kentiesi tarkoitatte minun iso-isääni. --

_Tuuterkaivenius_ (kiivaasti). Teidän iso-isäänne... Vaan Olli Tuuterkaiveniuksella oli vaan yksi tytär, eikä yhtään poikaa. --

_Tuuterkaivenius nuorempi_. Hän lienee nainut uudellensa vanhoina päivinään.

_Tuuterkaivenius_ (itsekseen). Tulinko minä uudellensa vielä naineeksi! -- yksi poika -- Herra Jumala! (kovasti). Sinä sitte olet minun poikani poika! (syleilee häntä). Minun poikani poika! minun pieni poika-raiskani! Silläkö tavalla se on, kuin jälkimaailma palkitsee sinun iso-isäsi ansioita?

_Tuuterkaivenius nuorempi_ (irroittaa itsensä hänen syleilyksistä). Oletteko te hulluna, herra?

_Tuuterkaivenius_. Minä olen sinun iso-isäsi.

_Tuuterkaivenius nuorempi_. No, ei se sitä estä. Minun iso-isäni, Olli Tuuterkaivenius, joka lienee elänyt Jyrängössä noin sata vuotta sitte, kuoli Helsingissä hullujen huoneessa.

_Tuuterkaivenius_ (säikähtäen). Voi taivaallinen!

_Tuuterkaivenius nuorempi_. Hän hupsutteli niin kauvan muinaisuuksinensa, että hän lopulta luuli itse olevansa muumia. Kuolemansa jälkeen täytettiin hänen nahkansa toplingilla, ja siten saatiin hänestä ihmisen kaavikas -- --

_Tuuterkaivenius_ (tarttuen puheesen). Onko minua sisustettu? --

_Tuuterkaivenius nuorempi_. Ja sitten lahjoitettiin hän Tiedeseuralle, jonka huoneissa takamaisella puolella hän nytkin vielä seisoo, suuren rosmon rinnalla.

_Tuuterkaivenius_ (huimistuneena). Suuren rosmon rinnalla -- (karkaa kohti Tuuterkaivenius-nuorempata ja tarttuu kiini häneen). Onnetoin sukujättö! miksi piilet ja kierrät sinä ympäri näitä seutuja? mikäs on sinun toimesi, sinun ammattisi?

_Tuuterkaivenius nuorempi_. Ammattini? Minä olen vähän iso-isäni tapainen; sillä minä kuleksin ympäri kyliä ja kokoilen luita, joita sitten myyn kauppamiehille, jotka niitä vievät ulkomaalle, missä niistä jauhetaan lantaa pelloille ja niituille (menee).

_Tuuterkaivenius_ (ärjyen, lyöpi kämmenellään otsaansa). Haa! loistava sikiö! (Rummut, pillit ja tykkien-paukaukset pauhavat. Esintö-paikalla on aivan pimeä, niin että ampuma-tulen väläykset näkyvät).

Viidestoista kohtaus.

Tuuterkaivenius. Totuus (mies-äänisen laulun jälestä).

_Tuuterkaivenius_ (mieli-vaivoissaan). Sotajoukot virtaavat joka suunnalta! -- Kuka nyt viepi minut takaisin rauhallisiin aikoihini!

(Sotamarssi laulun kanssa kuuluu esintö-paikan ulkopuolella, kaupunki vähitellen valaistuu, niin että se lopulta tulee täyteen valoon).

_Tuuterkaivenius_ (joka sillä ajalla levottomasti hoippuu edestakaisin). Nyt muuta ei ole enää vajaa, kuin että minä vaan yhdyn keskelle telmettä, ja että minun pistävät puhki jotkut keihäsniekat! -- Jos nyt vaan vielä voisin jollakin luonnollisella tavalla päästä pois tästä kirotusta jälkimaailmasta.

_Totuus_ (tulee esiin).

Unesi on päättyneenä, Saat jo tulla Tuuterista. Mitä näit ja nähnyt olet, Opiksesi se nyt ota, Ota vastaisen varalle. Mitä tuolla tulevassa Ajassa nyt alkavassa Aina avaran maailman Tapahtuu, sen Herra tiennee, Joll' on yksin tieto niistä, -- Mitä Hän vaan määräileepi. Kokeet kaikki kuolevaisen Ovat turhat, kun ovatkin, Tehdä niistä määriöitä. Miksi mailma muuttukoonki, Mullin mallin vanhat kaikki, Laitokset ja laatimiset, Niin tuo rakkaus vapauteen Isänmaassa ihanassa Aina pysyköön pyhänä Täällä Pohjolan perillä!

(Väkevän sotasoitannon pauhatessa vajoo Tuuterkaivenius alas läpi lattian).

Vaihos.

(Sama huone, missä näytelmä alkoi. Vaatteella peitetty pöytä seisoo keskellä lattiaa).

Kuudestoista kohtaus.

Siivettyinen. Rouva Noukkanen.

_Rouva_ (seisten ikkunan pielessä). Katso, miten he häärivät toinen toisensa ympärillä; tytär juoksee ikään kuin vimmattu ja tohtori hänen jälestänsä haju-vettä kädessä.

_Siivettyinen_ (istuen pöydän ääressä, arkki paperia kädessä). Antaa heidän hääriä, hyvä rouvaseni. Mies on ottanut hengen itsestänsä; sen minä jo sanoin ensimäisenä silmänräpäyksenä, kun sain kuulla, että hän ei ollut kotona koko vuorokautena, sillä eilen, kun hänen kerallansa haastelin, tuntui hänen puheensa hyvin mielipuoliselle.

_Rouva_. Niin, sen minä tunnustan, että hänen käytöksensä minuakin kohti eilen oli niinikään hyvin kummallinen. -- Aamusilla kuulin koiran ulvovan, ja se merkitsee, että taloon ilmaantuu ruumis.

(Menee ja istuikse pöydän ääreen).

_Siivettyinen_. Pitäisi käydä miehissä katselemaan Jyrängön rannoille. Rauha kuitenkin hänen tomullensa. Se oli vaan onneksi, että hän ei ottanut testamenttia mukaansa. -- Ehkä nyt luetaan loput testamentistä. (Lukee). "Sen suuren kivikuvan keskellä vierashuonetta, niiden muiden suurten muinosjätteiden keralla, lahjoitan minä Kansallis-muistojen huoneesen Helsingissä, niillä ehdoilla, että sanottu huone rakennetaan uudesti Santalahden rannalle, joka on paras ja avea paikka, ja varsinkin näkyvä kaikille merellä kulkijoille," -- ja niin edespäin, hyvä rouva Noukkanen. -- Ne muut me tunnemme. -- 1200 markkaa vuosittain tyttärelle, 600 markkaa vuosittain elinaikaiseksi eläkkeeksi rouva Noukkaselle, ja muut kaikki minulle, kuitenki sen kunnioittavan mutta vaivaloisen velvollisuuden kanssa, että mieltäni myöten eli sen mukaan kuin hyväksi näen, käytän korot rahoista kehoitukseksi luonnon-tutkijoille ja muinosjätteiden kerääjille... sen mukaan kuin hyväksi näen... niin... niin, sen mukaan kuin hyväksi näen, se on tietty se. -- Se onkin hyvä, että minä otan tämän vierasmiesten todistaman ja siis laillisen testamentin nyt mukaani; mutta erittäin tahdon minä teille, rouvaseni, osoittaa kiitollisuuttani siitä, että olen tämän käsiini saanut, ennenkuin sukulaiset pääsivät sitä haistelemaan. Tunnollisesti tahdon minä täyttää kuolleen viimeisen tahdon. Levätköön hän vahvassa rauhassa ja saakoon nauttia autuasten perintöä siellä paremmassa maailmassa.

_Rouva_ (kuivaten silmiänsä). Sen hän kyllä saapi; sillä hyvä ihminen hän oli. Te, herra nimineuvos, pidätte varmaankin kauniin ruumispuheen hänestä?

_Siivettyinen_. Siitä saatte olla vakuutettu, te hyvä, te rehellinen rouva Noukkanen. -- Sen hän ansaitsee. Ja sen minä olen tekevä niin hyvästi, kuin ikään on mahdollista.

(Pöytä alkaa vähittäin kohoilla).

_Rouva_ (sysää tuoliansa poispäin). Herra Jumala! -- mitäs tämä nyt on?

_Siivettyinen_ (sysää myöskin tuoliansa poispäin). Eihän kukaan maannekaan pöydän alla?

(Molemmat nousevat tuoliltaan ja kurkistavat pöytäpeitteen reunojen alite pöydän alle. -- Tuuterkaivenius, kohoten pöydän alta ja nostaen sitä ylös päällään, ojentaa kätensä kummallekin puolelle ja on tarttunut kiini Siivettyisen ja Rouvan neniin. Siivettyinen ja rouva Noukkanen älisevät ja peräytyvät poispäin, pitelevät ja hellittelevät neniänsä ja juoksevat kiireesti kumpainenkin ovesta ulos).

Seitsemästoista kohtaus.

Tuuterkaivenius. Sitte Ilma ja Heimonen.

_Tuuterkaivenius_ (nostaa pöydän alas päästään). Missäs minä nyt jälleen olen? minusta tuntui kuin olisin kopristanut kiini kahdesta _pitkästä_ koukusta, joiden avulla kohosin ylös. Minä tupsahtelin toisinaan maahan toisinaan nousin taas ylös, ikään kuin kummitus (katselee ympärillensä). Mutta kotonanihan minä nyt olen, Jumalan kiitos!... mikäs tämä on tässä? (ottaa paperin, jonka Siivettyinen kädessään on pudottanut, ja aukasee sitä). Minun testamenttini! kuka tämän on näppiinsä saanut! (repii palasiksi paperin ja viskaa palaset lattialle).

_Ilma_ (tullen innostuneena sisään, viskautuu isänsä rinnoille). Isä! hyvä, rakas isäni!

_Heimonen_ (seuraten Ilmaa, tarttuu molemmin käsin Tuuterkaiveniuksen käteen). Mikä ihmeellinen onni!

_Tuuterkaivenius_. Ilma!... hyvä lapseni! Herra tohtori! --

_Heimonen_. Täällä on ollut hirmuiset tapaukset.

_Ilma_. Hyvä herttainen isäni, missä olette te olleet koko tämän pitkän hirmuisen vuorokauden?

_Tuuterkaivenius_. Missä minä olen ollut? olen ollut katsomassa jälkimaailmaa; vaan jos he saavat minut vielä kerran sinne, niin kyllä he sitte hiiteen minut vievät. Mites nyt on? näytänkö minä toisen muotoiselta kuin ennen? näytänkö minä, kuin jos olisin sata viisikymmentä vuotta vanha? Vai miten? --

_Ilma_. Isä! minun isäni!

_Heimonen_. Herra prohvessori! mitä!

_Tuuterkaivenius_ (tohtorille, tarttuen hänen käteensä). Kuuluttehan te olevan taitava lääkäri, te? -- voitteko te parantaa? -- (asettaa tohtorin kättä päähänsä). Tunnetteko mitään kuhmuja -- mitään kuhmuja nahan alla?

_Heimonen_. En, en suinkaan.

_Tuuterkaivenius_ (kiivaasti). Koetelkaa minua tarkkaan, -- minun silmäni ovat vähän repeytyneet? eivätkö ole?

_Ilma_. Te pelästytätte meidät!

_Tuuterkaivenius_ (Ilmalle). Olenko minä hillittömän näköinen! niin kyllä, niin kyllä, alku on hyvä, sen minä huomaan. (Heimoselle). Vastatkaa minulle totisesti. (Kääntää niskansa hänelle). Koetelkaa tarkkaan -- -- onko minussa taipumusta hullupäisyyteen?

_Heimonen_. Ei.

_Tuuterkaivenius_. Vaan minuun kentiesi tulnee. -- Herra tohtori, rakastattehan te minun tytärtäni?... Ottakaa hänet -- ottakaa minutkin, -- pankaa minut rullatuoliin ja antakaa minun heilua siinä, kiepua ihan ympäri, -- antakaa minulle seula, antakaa kaksi seulaa vettä päähäni, niin että selviän, -- antakaa minun ottaa rohtoja -- ottaa sisääni sekä aamuina, puolpäivinä ja iltoina -- joka minuuttina koko ruokalusikallinen -- kupillinen, kaksi kupillista.

_Ilma_ (tarttuu hänen käteensä). Jumalan tähden, hyvä isä!

_Tuuterkaivenius_ (Ilmalle). Niinpä minä pusken tulevata aikaa, minä en enempää rupea naimaan, -- sinun pitää vallita minua, -- talossa ei saa olla mitäkään emännöitsijöitä, ei ketään opettaja-naista eli kuvernanttia, kuuletkos nyt sen, -- sillä muuten minä en käy vastaukseen, jos miten kanssani tapahtuu (tohtorille). Herra! -- Onko mitään rosmoa Tiedeakatemiassa? elkää minua sinne myökö, kuuletteko sitä, -- haudatkaa minut oikealla tavalla! minä en tahdo tulla topatuksi, enkä sisustetuksi jälkimaailman pilkaksi!

_Ilma_. Ne onnettomat muinoisuukset ovat ryöstäneet häneltä ymmärryksen.

_Tuuterkaivenius_ (katselee ympärillensä, jonka jälestä hän tarttuu Ilman ja Heimosen käsiin). Hyvät lapseni! heittäkää minut yksin! antakaa minun tulla tuntoihini, -- kaikki on tuleva hyväksi jälleen, jos minä vaan -- -- kas niin -- -- (johdattaa heidät sivuovelle) menkää nyt sisälle.

_Heimonen_ (Ilmalle). Menkäämme sisälle, vaan pitäkäämme tarkka vaari hänestä (he menevät sisään sivuhuoneesen).

(Paikka pimenee).

Kahdeksastoista kohtaus.

_Tuuterkaivenius_. Muinoisuudet! niin, ne ovat ne kirotut muinoisuudet, jotka ovat syyt kaikkeen tähän! pois semmoiset! pois, minä en milloinkaan tahdo niitä enää nähdä! (tarttuu savi-askeaan ja laulaa samalla nuolilla kuin C. A. Gottlundin: "Minä olen poika, jot' ei surut paljon paina" j.n.e.)

Villitykset luotani jo pojes minä viskaan, Noiden kanssa päätäni enää en pieksä koskaan.

Ikkunasta pihalle mä tuon nyt heti paiskaan, Häntä en ihaile tässä -- tuota moukka raiskaa.

Kyllä noita moukkijoita maailmahan säästyy, Tuhansina vuosina ei niistä ole päästy!

(Viskaa saviaskean ja muita muinaisjätteitä ulos ikkunasta).

Nyt tulee vuoro kreekkalaiselle muinoisjätteelle (tarttuu kiini kipsipäähän ja laulaa:)

Mitä! etkö sinäkin jo haudo tipo tiehes! Jos on noukkas lyhytkin, niin minun pitkä lienee.

Ihmismielen ylpeys, se loppuhunsa lankee; Kauneus ja koreus, ne -- tyhjiksipä raukee.

Kaikki oomme nenättömät sadan vuoden päästä, Enpä siis mä enempätä sinuakaan säästä!

(Viskaa kipsipään ja muita romuja ulos samasta ikkunasta).

Ulos kaikki tyyni, -- minä olen jo pois luonnostani -- minä riehun; -- jokainen kappale, minkä viskaan pois, ottaa aina kiven vähemmäksi sydämeltäni (alkaa taas laulaa yhä samalla nuotilla:)

Hyvä aina hyvänä se iänkaiken säilyy, Vaikka se ei kullassa ja sametissa häily.

Se on meille onneksi tok hullutuksissamme, Kun ne kuolemattomiksi ei jää muistoksemme.

Toinen toista torumaan me tottununna oomme, Haudassa ne sopimaan viel' tottuut meidän luumme!

Nyt on vaan tähteenä tuo kivikuva tuolla peitteen takana -- ulos sekin; -- tästä lähin tahdon minä suosia ainoastaan -- (juoksee esivaatteen luo, joka samassa vedetään syrjään, ja nyt tulee näkyviin hyvin valaistu vaihos, josta Totuuden Jumalatar näkyy voitollisena, ollen voittanut valheet ja harhailukset). _Totuuden_ Jumalatarta! -- (lankee polvillensa ja ojentaa molemmat kätensä vaihosta vastaan).

(Vaihosta valaisee vielä kellahtava, punainen tuli, ja soitanto alkaa; esirippu putoaa verkkaisesti).